Tänään ajattelin kirjoittaa niistä viheliäisistä pikku ystävistämme eli hormoneista. Mä en tykkää niistä. Se melkein riittäis tähän postaukseen, mutta avataan vähän. Näin kun eletään aikaa jolloin vain odotat, että kaksi viikkoa kuluisi ja saisit vihdoinkin lähteä "täysihoitolomalle" synnytyslaitoksen huomaan niin voin kertoa, että vauvaa ei ehdi edes kauheasti miettiä (ainakaan näin kolmannen kohdalla). Päivät kuluvat jännityksessä - minkälainen päivä tänään on, hormonithan sen määrittelevät. Maanantai saattaa kulua mukavissa fiiliksissä, mutta kun tiistaina heräät saattaa maailma olla synkkä paikka. Yhdessä pienessä hetkessä kyyneleet saattavat vaihtua nauruun tai sitten päinvastoin. Välillä kadehdin miehiä, joilla tästä kaikesta ei tunnu olevan harmainta aavistustakaan. Viime kerrasta muistan selkeästi sen ajan imetyksen loputtua kun sain vihdoin oman itseni takaisin, olin taas normaali! Sitä päivää odotellessa... Jos siis olet nainen ja painiskelet kerran kuukaudessa oudon olotilan kanssa niin koitapas raskaana olemista, imetyksestä puhumattakaan.
Jos löydät itsesi hormonivuoristoradasta ja koitat samalla selvitä hengissä lapsiperheen hulinasta, tsemppiä. Vielä tulee (koitan itsekin luottaa siihen...) se aika kun voit todeta - tämä on se oikea minä, mitä ihmettä sille tapahtui ja mihin se katosi siksi aikaa kun olisi pitänyt jaksaa ja nauttia odotuksesta ja vauva-arjesta?!
Nämä ajatukset kolmatta odotellessa... Jokainen toivottu, odotettu ja rakastettu. Äiti vielä suurinpiirtein selväjärkinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti